Monikielisenä, mielisenä äänenä samankaltaisena, erilaisena avaran huuto

Tuntuu kuin tuulessa eläisi, monistuisi, naisi, lisääntyisi. Muuttaa ja muuttuu, pois ja erilaiseksi, niin, varsinkin seksi.

- Kai varmana, samana sanana, aina totena ainakin ne pahat sanat.

Kaikista kovimpana heijastuu lihasta, sielusta, ajatuksista, ihmisen ihosta. Kalliokin armahtavampi, mahtavampi, todempi.

Kaiun kotina.

Laittamatta nättinä järvellä selkä, piirtoja piirtävät mittarit  muut elämän tuojat. Hiljaa se painaa merkin, lehteen, ihoon, leimansa synnistä tarttuva tauti.

Vaalentaa värit, kellastaa, kuivattaa sileän pinnan, jokien uomat aukenevat tyhjänä jo eletystä  vedestä.

Syksyn hedelmät, täydet tähkät luvaten uutta vain varren vaalentuessa, lehtien maksaläikät, odottavaa maata, siinä on hyvä maata.

Vedet kylmenevät, järvissä, silmissä sielun seisauttajissa ohentaen, heikentäen, kuolettaen eloperäisen massan.

Mitä tuo tuo syksyn tuuli, mikä päättyy, mitä alkaa, elämä vainko matoja maassa? Pakenevat uskomuksiinsa, uniinsa todistellen tärkeyttänsä, oikeutta elämäänsä aina. Mutta jos onkin se laina? Hetki keväässä, syyskuussa, ei keltään pois eikä kenellekään? Jos vain tuuli, tai pelkkä siemen, kierto, tarkoituksena lisätä, ruokkia maata?

Mitä sitten? Olkoot onnellisia uskossaan. Minulle riittää kompostoituminen ja matojen maa.

Suojana vain pullot, tyhjät, tyhmät rivit, suussa vain etikan maku elämästä

Olen kiivennyt pitkin lasivuoren seinää, luullut saavuttavani, tuntenut tukehtuvani

En löytänyt vuoren huippua, vain pullon suun, liian ahtaan minulle kulkea

Olen ollut vankilassa, tyrmässä, pyöreässä, välillä nelikulmaisessa

Ja uskotko, lasinen seinä on muuriakin vahvempi, kestossaan betonia, rautaa vanhempi

Pahempi kuin ruumiin kuolema on antaa sielun hukkua, tuntea tyhmentyvänsä,

Tyhjentyvänsä, tunteista, ajatuksista ja vain nukkua.

Niin, ymmärrätkö, tunteita pakenin, tehokkaasti, niille ei ole siltaa yli koskenkorvaisen kosken, ei ole jäätietä yli jäätymättömän järven.

Aamun auringossa ei ollut voimaa, ei alkua, vain lamauttavaa pelkoa

Laskuveden aikaan paljastuvat ruumiit ja muta, antakaa minun nukkua, antakaa hukkua!

Pullot. Tyhjät rivit, arkkuja ajatusten ja tekemättömien töiden, muistoja elämästä jota en elänyt

Oletpa sinä aikainen, aamuihminen, aamun ihme, niin pienenä ja kuitenkin sinuna

Ihmisenä tottakai, aina on tahto eteenpäin, syntymään, elämään valon näkemään ja niin, tuntemaan sen tuntemattoman

Maailman ja kaikki sen värit, väreilevät värisyttävät, silmäsi, ne räpyttelevät ja tunnet lämmön ja sylin.

Niin, ihmisenä, tottakai, aina kiire, rakastumaan, rakastuttamaan, koskettamaan, koskemaan, se kun on sen ihmisen ikuinen mieli

Ajatuksen tuojana, tai ainakin kertojana

Kun vain aina ymmärtäisi, lukisin sen sinisen valon taitteen, läpi valkoisen, kuultavan, pielisen, lakanan taitteen

Tai kotkana vapaa tuuli, niin sano se, väri, merkitys, sinulle, minulle itselleni, itsenäisyydelleni

Mitä niistä väreistä, alan väristä, kosketan ja kohtaan taas toisen. Katsomme, yhdistymme, hajoamme läpi prisman kuljettuamme, ja taas polttavaksi polttopisteeksi se leijuva, tulinen valo.

Isänmaata? Tai maatta, mitään ei se muuta. Rakkautta.

Sitä se on, se sinivalkea valo.

Jos minä eläisin

Ilman ajatuksiani, tunteitani, kaipaustani kai helpomipi olisi elämä.

Mutta silloin en koskaan olisi

Rakastanut sinua.

Kaipauksessakin, syksyssä talven alla, ikävässä, niissä kaikissa eletty aika.

Vaikka sinua kaipaisinkin, valoa, sanoja, kosketustasi, rakkauttasi

Niitä olen elänyt ja elän nytkin, vaikka sinua ei ole minulle, ei tämän taivaan alla.

Minä tahtoisin löytää tieni, pois päästä, karkuun kadota, tai vain kadota

Silloin on raskas tieni, silloin on löytämättä sen avain, joka aukeaisi uuteen, en sano enää rakkauteen, ei menneeseen

Tiedätkö ne jotka uneksivat

Kuvista kivistä, seinälle hirtetyistä, ikuisista

Minä kadehdin niitä jotka uskovat itseensä

Ja samalla säälin sillä eihän meistä kukaan

Pysty koskettamaan, samaan sieluun, liikuttamaan, synnyttämään ajattomuuden

Tai sen tunteen, tarpeellisuuden, tai edes muiston, sellaisen satuttavan, kuin haavan tai kohdan pellosta

Jossa ei kasva edes aikainen kaura

Naura, sinä sanot, naura.

Ja minä katsoin ohi sieluni pimeään , itkin

koska en uskaltanut särkeä peiliäni

Kootakseni sen paloista jotain mitä itse tahdoin.

Niin, päästä pois, johonkin, mistä minä tietäisin?

Jumala, mikä lie, antoi sanat avaimiksi

Vain jos tietäisin kuinka sulkea tulelta tulevan portit

Lentosiipisenä, tai maassa makaamassa, mattona polku sammalena

Heinänä lumen alta.

Ruokona, puuna, ruohona, tuulessa taipuvana, taittuvana vain sana

Niin, tai Hymy.

Hampaittesi, silmiesi anatomia, mikä siinä niin eri, niin sinulle omainen?

Miksi minä, niin antautuvainen, haavoittuvainen tai pehmeää juurta, vastassaan myrsky tai kallion kova,siksi myötää, toivoo?

Vaikka minulta vaatisit, haavoittaisit, löisit, tai vain rumaksi muuttuisit, en näkisi muuta, vain sen silmien anatomian, hampaiden kiilteen, päivänvalon,siis sinut, ja Hymyn.

Odotettu, elämän loppu. Miksi sinä ruumiini, elämän kuihduttava, yhä jatkat, etkö voisi jo asettua?  Valmista taulua, tai runoa, ei siitä enää taikaa, ei niitä tekijä kaipaa!

Minun on nyt niin hyvä olla. En jaksa, en usko, nouseviin aurinkoihin, keltaisiin päiviin niin, ja niihin sinisiin öihin.

 Aika on mennyt, siis ehkä seuraan, läpi sen peilin, avaten tiet, rinnakkain juoksevat, toisensa lopussa saavuttavat, yhtyvät, tyhjentyvät

Jonnekin, sanovat, jostakin, pakenevat;

Ei kumpaakaan! vain hiljaa hämärän yön tuntu, kosketus sametin, kylmän entäs kipu?Niin, se katoaa, ajatusten, hengityksen, kosketuksen virtaa; Sillalla, sillalla Dol´ores, hän jo odottaa.