Karvaana mielessäni, sielussani läpi tunkeva, tuntevan, maistavan tappava myrkky!

Kosto. Sen ihanan makean, mädän ja syövän;

Sen kaiken nielevän, tulen, terän lyövän;

Luulin niin, armahduksen, pimeän, unen, ajatuksen lopun ja unohduksen

Sitä hain, sitä hain, luulin sieluni kivun sammuvan, tuskan iholtani, tuon oudon katoavan.

Mutta nyt. Katson, mitä tunnen? Se tuska joka poltti ja arpeutti, joka mieleni käänsi, kasvoni väänsi, poissa?

Käsieni, sanojeni voima, oikeuden vaaka, sen painosta jalkani vapisee ja haava;

Se vuotaa.

Ei kadonnut, viha. Kohde vain vaihtui.

Kirottu, sinä liha, kirottu sieluni, käteni, kieleni piina!

Tästä ei minua mikään päästä, ei anteeksi anna, ei armahda.

Ei mitään niin halpaa, kuin minä.