Iltaan heikkenevä elokuun tuuli, henki, tuoksun tuoja, kertoja. Tuleentuneen tuoksu, leivän, reunamailta varvun, mustikan ja jostain suopursun.

Laittamatta nättinä järvellä selkä, piirtoja piirtävät mittarit  muut elämän tuojat. Hiljaa se painaa merkin, lehteen, ihoon, leimansa synnistä tarttuva tauti.

Vaalentaa värit, kellastaa, kuivattaa sileän pinnan, jokien uomat aukenevat tyhjänä jo eletystä  vedestä.

Syksyn hedelmät, täydet tähkät luvaten uutta vain varren vaalentuessa, lehtien maksaläikät, odottavaa maata, siinä on hyvä maata.

Vedet kylmenevät, järvissä, silmissä sielun seisauttajissa ohentaen, heikentäen, kuolettaen eloperäisen massan.

Mitä tuo tuo syksyn tuuli, mikä päättyy, mitä alkaa, elämä vainko matoja maassa? Pakenevat uskomuksiinsa, uniinsa todistellen tärkeyttänsä, oikeutta elämäänsä aina. Mutta jos onkin se laina? Hetki keväässä, syyskuussa, ei keltään pois eikä kenellekään? Jos vain tuuli, tai pelkkä siemen, kierto, tarkoituksena lisätä, ruokkia maata?

Mitä sitten? Olkoot onnellisia uskossaan. Minulle riittää kompostoituminen ja matojen maa.