Verenkarvaisena aamuna rusko

Taivaan aukaisijana hämärässä

Aamuna haamun kadotessa silti  unessaan Surusilmä.

"Sen kadotin, siniseen hetkeen, kaipaan"

Sanoo, säröilevin äänin

Mistä etsiä? Mitä etsiä?

Ei tiedä.

Palohaavojen parantuessa ihon peittää arpipanssari

Rautapaidan taisteluissa on hyvä, mutta raskas juosta. Tai lentää.

 Taian, siivet, kosketuksen?.

Ne kadotti Surusilmä?

"Etkö etsinytkään ihmistä, vain tulta tuulta nopeaa, voimaa, lihaa, elämää?"

Ei vastaa minulle Surusilmä. Ei tiedä, ei osaa.

"Sinä raukka! Itseäsi kosketit, luulit, toista korotit! Nyt vihaat tunteen viejää, et kaipaa muuta, vain rakkauttasi"

Huokaa, Surusilmä." Jos niin olisin, en varmaan kokisi, en näkisi, vastaantulijoissa, ohikulkijoissa, pilven hattaroissa tai puun lehdettömän pinnan kuvioissa kaivattuani, kauneuttansa,

 en tuntisi tuulessa, auringosta, sateesta tai lumihiutaleista, kosketustansa,

 en kuulisi ketunhaukussa, lumiauran kolahduksissa, askeleissa ja oven narahduksissa

Häntä.