Huomasitko vihreän pellonveran, sen takaa nouseva lämpimän, aaltoina ihollesi asti  ilmanvirran?

Kuulitko sen taas kutsuvan, äänen valon ja pimeän, harmaan elävän, luokseen luoksesi, vuoksesi, kuiskaavan?

Sen jonka tahtoisit mutta et uskalla, sen joka tahtoisi, mutta et salli sen tulevan.

Aamuun on aikaa, yönhetki, alussa vasta tämä retki, poikki valoisan pimeän, yön, ja siinä siintävän sinervän.

Jos kaipaisit, niin kuulisit, tuntisit, koskisit, antaisit virran viedä ja kosken.

Koskee. Tottakai, et kai hukkua voi, et tukehtua tunteeseesi, et ilman kipua, kosketusta, tai sellaista, kuolemaa, kuolemattomuutta, jotain unohtumatonta, poltinrautana, veitsenä, arpena ohuen ihon, tai esiripun, elämän kuoleman näyttämön, ilon!

Vaikka vain arpena, muistona, kipuna  kiroon; sitä odotan, luotia, armahdusta, päästä paulasta, ota, ota pois tämä tuska!

kun aamuun nousee valon kajastusta, katoaa härmä ja harmaa hukka; ei saanut taaskaan unodusta.