Vapisevien käsieni läpi värähtelynä sieluni matala lento

Vain yksi luku elämäni kirjossa, matossa, polun syksy ja puusta lehdet

Leijailevat, veden painosta vain enää lyhyen aikaa.

Taas tämä tuska, tämä sietämätön, paikallaan olemattomissa, kykenemättä liikkumaan tai edes koskettamaan  tienviittaa.

Kuin katupora tai paikallaan jyrisevä maantiivistäjä hakkaan sieluni kovaksi

ehkä sitten helpommin, uppoamatta läpi vuodenaikojen, päivien hetkien toivomatta

Marrasta tai tammikuun yötä.

Jos seuraava askelmerkki olisi lähempänä kuin tuo peili jonka läpi kulkevan tiedän, myös itseni, särkyvän.

Olisi helpomipi olla ottamatta, ostamatta seuraava merkkiä, vain vaipua paikalleen ja kadota

Olla muistamatta, muistelematta kenenkään tai oma mieli

Valon lävitseni, sen tahdon ja tuulen hengen, mitään koskematta huomaamatta edes olleeni elävä tai edes kuolleen sielu