Silloin kun harmaa valo haipuu, katto, silta kohtaavat ja välissä on vain aika

Minä tahtoisin löytää tieni, pois päästä, karkuun kadota, tai vain kadota

Silloin on raskas tieni, silloin on löytämättä sen avain, joka aukeaisi uuteen, en sano enää rakkauteen, ei menneeseen

Tiedätkö ne jotka uneksivat

Kuvista kivistä, seinälle hirtetyistä, ikuisista

Minä kadehdin niitä jotka uskovat itseensä

Ja samalla säälin sillä eihän meistä kukaan

Pysty koskettamaan, samaan sieluun, liikuttamaan, synnyttämään ajattomuuden

Tai sen tunteen, tarpeellisuuden, tai edes muiston, sellaisen satuttavan, kuin haavan tai kohdan pellosta

Jossa ei kasva edes aikainen kaura

Naura, sinä sanot, naura.

Ja minä katsoin ohi sieluni pimeään , itkin

koska en uskaltanut särkeä peiliäni

Kootakseni sen paloista jotain mitä itse tahdoin.

Niin, päästä pois, johonkin, mistä minä tietäisin?

Jumala, mikä lie, antoi sanat avaimiksi

Vain jos tietäisin kuinka sulkea tulelta tulevan portit