Rakastan
 aamukastetta,ihosi tuoksua, lämpöä hiuksia päivien juoksua
sinua vierelläni, mielessäni, silloin kun olet poissa
Ikävä, rakkaus, kaipaus kai tunteista jaloimmat,anteeksi antamattomat, armottomat, syövät sisintä jakaivavat
Voi kuinka sinua rakastan


Älä unohda minua, jätä koskettamatta sielua
tai kehoa,  herkäksi kulunutta ihoa

 

Kaiteista veden kalvoista kallioista, betonista seinästä maasta tai puista, ihmisistä

Monikielisenä, mielisenä äänenä samankaltaisena, erilaisena avaran huuto

Tuntuu kuin tuulessa eläisi, monistuisi, naisi, lisääntyisi. Muuttaa ja muuttuu, pois ja erilaiseksi, niin, varsinkin seksi.

- Kai varmana, samana sanana, aina totena ainakin ne pahat sanat.

Kaikista kovimpana heijastuu lihasta, sielusta, ajatuksista, ihmisen ihosta. Kalliokin armahtavampi, mahtavampi, todempi.

Kaiun kotina.

 

Iltaan heikkenevä elokuun tuuli, henki, tuoksun tuoja, kertoja. Tuleentuneen tuoksu, leivän, reunamailta varvun, mustikan ja jostain suopursun.

Laittamatta nättinä järvellä selkä, piirtoja piirtävät mittarit  muut elämän tuojat. Hiljaa se painaa merkin, lehteen, ihoon, leimansa synnistä tarttuva tauti.

Vaalentaa värit, kellastaa, kuivattaa sileän pinnan, jokien uomat aukenevat tyhjänä jo eletystä  vedestä.

Syksyn hedelmät, täydet tähkät luvaten uutta vain varren vaalentuessa, lehtien maksaläikät, odottavaa maata, siinä on hyvä maata.

Vedet kylmenevät, järvissä, silmissä sielun seisauttajissa ohentaen, heikentäen, kuolettaen eloperäisen massan.

Mitä tuo tuo syksyn tuuli, mikä päättyy, mitä alkaa, elämä vainko matoja maassa? Pakenevat uskomuksiinsa, uniinsa todistellen tärkeyttänsä, oikeutta elämäänsä aina. Mutta jos onkin se laina? Hetki keväässä, syyskuussa, ei keltään pois eikä kenellekään? Jos vain tuuli, tai pelkkä siemen, kierto, tarkoituksena lisätä, ruokkia maata?

Mitä sitten? Olkoot onnellisia uskossaan. Minulle riittää kompostoituminen ja matojen maa.

Minä olen elänyt akvaariossa, lasitalossa, kivenheiton päässä elämäni sirpaleista

Suojana vain pullot, tyhjät, tyhmät rivit, suussa vain etikan maku elämästä

Olen kiivennyt pitkin lasivuoren seinää, luullut saavuttavani, tuntenut tukehtuvani

En löytänyt vuoren huippua, vain pullon suun, liian ahtaan minulle kulkea

Olen ollut vankilassa, tyrmässä, pyöreässä, välillä nelikulmaisessa

Ja uskotko, lasinen seinä on muuriakin vahvempi, kestossaan betonia, rautaa vanhempi

Pahempi kuin ruumiin kuolema on antaa sielun hukkua, tuntea tyhmentyvänsä,

Tyhjentyvänsä, tunteista, ajatuksista ja vain nukkua.

Niin, ymmärrätkö, tunteita pakenin, tehokkaasti, niille ei ole siltaa yli koskenkorvaisen kosken, ei ole jäätietä yli jäätymättömän järven.

Aamun auringossa ei ollut voimaa, ei alkua, vain lamauttavaa pelkoa

Laskuveden aikaan paljastuvat ruumiit ja muta, antakaa minun nukkua, antakaa hukkua!

Pullot. Tyhjät rivit, arkkuja ajatusten ja tekemättömien töiden, muistoja elämästä jota en elänyt

Kiireesti, nopeasti hengittäen, sydän pienen pienesti ihon alla, tuon ohuen, pehmeän, melkein untuvaisen

Oletpa sinä aikainen, aamuihminen, aamun ihme, niin pienenä ja kuitenkin sinuna

Ihmisenä tottakai, aina on tahto eteenpäin, syntymään, elämään valon näkemään ja niin, tuntemaan sen tuntemattoman

Maailman ja kaikki sen värit, väreilevät värisyttävät, silmäsi, ne räpyttelevät ja tunnet lämmön ja sylin.

Niin, ihmisenä, tottakai, aina kiire, rakastumaan, rakastuttamaan, koskettamaan, koskemaan, se kun on sen ihmisen ikuinen mieli